21.-28. vuorokaudella alkion sydän jakautuu eteisiin ja kammioihin. Hampaiston kehitys alkaa noin 25 vuorokauden ikäisellä alkiolla: sekä maitohampaiden että pysyvien hampaiden aiheet kehittyvät jo tässä vaiheessa. Raajojen kehittymisen kriittinen ajanjakso on tiineyden 3. viikon puolivälistä 4, viikon loppuun: 18-19 mm pituisella alkiolla on jo varpaat etujaloissa ja 21-23 mm pituisena sillä on valmiit varpaat takajaloissakin.
Lähteet: Auli Koponen, Koira saa pentuja ja Helena Koskentalo, Parempaan pentutulokseen
23. vrk
Olgan timmit syvät lihakset pitävät mahapaketin vielä napakasti kasassa, mutta sen rentoutuessa soma pieni pötsi pullahtaa esiin. Ympärysmitta 38 cm.
24. vrk
Olgan mielialan vaihtelut ovat vaikuttaneet sen multipersoonaan, mutta jotkin perusasiat eivät muutu: kun halipulainen nahkakuula haluaa syliin, se kannattaa ottaa syliin. Muuten serlainen palaute on pian löydettävissä kylppärin lattialta.
25. vrk
Kun koira luikkii piiloon huomatessaan minun sonnustautuvan ulkoilutamineisiin, levyttää itsensä surkeana lattialle yrittäessäni pukea sitä eikä ulkona suostu liikkumaan vetämättä, voitaneen päätellä, ettei se oikeasti halua liikuntaa. Täten Olga vapautetaan lenkkeilypakosta.
26. vrk
Nuupahtanut mammakuula viihtyy päivä päivältä paremmin omassa rauhan tyyssijassaan Tiinelässä, missä fysiikan lait eivät vaikuta: esimerkiksi ääniaallot kulkevat todellisuudesta Tiinelään varsin valikoidusti, ihmisäänen taajuus ei satumaata edes ponnekkaalla artikulaatiolla saavuta, joten käskyt ja kiellot eivät häiritse Onnetonta Odottajaa, mutta kaikki keittiöstä kuuluvat kiinnostavat kolinat kantautuvat Tiinelän perukoille asti vaivatta. Ilmeisesti nimenomaan kyökissä residenssimme fengshui on muutenkin kohdallaan, koska suurin osa nahkisnäköhavainnoista tehdään siellä.
Pieni pömppis 26 vrk.
27. vrk
Poikkeuksellisen positiivinen perusvire: Olga on hetkittäin ollut epäilyttävästi oma iloinen itsensä.
28. vrk
Raskaan Vatsan Kantaja on halunnut lähteä ulos, tullut vapaaehtoisesti puettavaksi, unohtanut viimeaikaisen halvaannun haalarista -performanssinsa ja kirmaillut reippaasti lumisessa metsässä. Pitäisiköhän siltä mitata kuume?!?
Pentujen alkiot kiinnittyvät 14.-17. vuorokaudella löysästi kohdun limakalvolle tasaisten välimatkojen päähän toisistaan, ja istukat ovat valmiit 23. vuorokaudella. Hermoston kehitys alkaa jo noin kahden viikon ikäisellä alkiolla, verisuonten kehittyminen alkaa 16. vuorokauden jälkeen, 17 päivän ikäiselle alkiolle on kehittynyt silmän esiaste, näkörakkula, ja sisäkorvan kehitys alkaa pian tämän jälkeen. Alkion ollessa 18-19 vuorokauden ikäinen sydän alkaa sykkiä ja verenkierto käynnistyy.
Lähteet: Auli Koponen, Koira saa pentuja ja Helena Koskentalo, Parempaan pentutulokseen
5. vrk
Taloutemme joulurauha oli lusittu, kun miehelästä kotiutui kärttykuula, joka katsoi oikeudekseen kilahdella shelteille sarjatulella, eikä tilannetta varsinaisesti helpottanut se, että Magnuksen mielestä Olga oli edelleen varsin laitettava lyyli.
7. vrk
Ulkoillessa yleensä hermostuttavasti hihnassa hinaavasta härpättimestä on tullut perässä vedettävä malli.
10. vrk
Lenkille lähtiessämme Olga näytti tosissaan pohtivan, että huomaisiko kukaan, jos se ei tulisikaan mukaan. Vyötärönympärys 35 cm.
13. vrk
Toivottavasti Olgan perin aikaisessa vaiheessa rykäisemä vaahtoavan hapokas sarjayrjö johtui kuitenkin jostakin muusta kuin ärhäkästä vatsapöpöstä. Neidin sairaalloista tervettä ruokahalua kuvaa kohtalaisen hyvin se, että boksin perällä surkeana tärissyt nahkakuula ponnahti nanosekunnin murto-osassa keittiöön, kun kuuli päivällistarjoilun alkavan, ja kietaisi pöperöt kyselemättä kitusiinsa.
14. vrk
Vatsalinja vaikuttaa aaaaavistuksen valahtaneen, joten en malttanut olla mittaamatta: 36 cm.
18. vrk
Pikkujouluvierailu Marjan & shelttipoikien luokse oli Olgan osalta kauhiampal rauhallisempi kuin normivisiitit: perinteisen nonstop-puuhastelun sijaan nahkis otti useammatkin powernapit soffalla.
Olgan virallinen vierailulook.
19. vrk
Vyötärö täyteläistyy: ympärysmitta nyt 37 cm. Iltaruoan jälkeen neiti näytti siltä, että aikoisi märehtiä murkinansa meno-paluuna, mutta onnistui pitämään eväät sisällään.
21. vrk
Meillä vaeltaa Levoton Odottaja etsimässä täydellistä leposijaa, jota ei ilmeisesti ole olemassakaan: "Haluan läheisyyttä, yhyy, olen liian lähellä, haluan omaan petiin, yhyy, en halua olla yksin pedissäni, haluan syliin, yhyy, en löydä hyvää asentoa, haluan lattialle, yhyy, en halua olla lattialla, haluan halimaan, yhyy, kukaan ei tykkää minusta, haluan peiton alle, yhyy, EN halua ulos..." Elämme vaikeita aikoja.
Ja tapahtui näinä päivinä, että Olgan lupaavahkosti alkanut agilityura ahdettiin vakan alle hautumaan miedolla lämmöllä ensi kevääseen asti, neiti nimittäin aloitti hartaan odotuksen jälkeen juoksunsa.
Pöhkö puuhapehvaparka oli jälleen jo toisesta vuotopäivästä lähtien hirmuisen hormonimyrskyn riepottelema. Se saattoi keimailla Magnukselle muina otuksina, mutta kun kyllästynyt kavaljeerikandidaatti lopulta erehtyi vilkaisemaankaan itseään tyrkyttänyttä paistia, käski viettelijättärestä sekunnin murto-osassa raivottareksi muuttunut tuuliviiri räkä roiskuen hävyttömän lähentelijän painua huitulan vitaleeseen. Se vetäytyi omaan petiinsä peiton alle murjottamaan, eikä reagoinut edes jääkaapin oven ääneen, mutta ponnahti yhtäkkiä aurinkokunnan autuaimpana esittelemään lelujaan. Se kömpi kesken unien sohvalta vällyjen välistä hieromaan koko kroppaansa naaautinnollisesti kaikkiin mattoihin. Se sai hirvittäviä halituskohtauksia, jolloin sen oli aivan pakko päästä käpertymään rinnalleni ja painaa päänsä kaulaani vasten.
Ei ole helppoa olla pieni ja kiimainen käkätin.
Pelkkä pallopään pikapöljöys ei sentään pidä meitä kuukausia pois baanoilta: Olga vieraili kasvattajansa luona lemmenlomalla deittaillen ahkerasti unelmiensa poikamiestä Erkkiä. Kontaktituskailuun ja kisaintoiluun kyllästyneille seuraavan projektin raporteissa on siis toivottavasti tarjolla masun kasvatusta ja pieniä vadelmavarpaita.
Viime sunnuntaina Border Agility Teamin kilpahyppelyissä kinttuni tuntuivat pullamössöltä poikkeuksellisen raskailta, mutta Olga puolestaan oli liekeissä, mikä yhdessä aiempaa monipuolisempien rataprofiilien kanssa osoittautui kolmen hylyn arvoiseksi yhdistelmäksi.
Katarina Virkkalan C-hypärin alku tykittyi erinomaisen napakasti ja säpäkästi, mutta kevyempiin pusseihin tottuneelle Olgalle paikallinen järeämpi versio oli liian hapokas, joten se päätti skipata moisen surmanloukun. Loppuosa oli ihan kelpoa perustekemistä, vaikkakin minun olisi ollut soveliasta suoran putken jälkeen ohjata enemmän ja vetelehtiä vähemmän.
A-radalle oli viritetty sarja putkiansoja, jotka onnistuimme välttämään, ja kutostuubin jälkeen kuului slurrrrrps, kun Olga imeytyi kepeille ja jatkoi niiden luukutusta jättäen minut statistiksi toljottamaan tapahtunutta - valitsemani tehotreenimetodi on alkanut tuottaa tulosta! Ennen keinua änkesin taas leikkaamaan viuhahtajalta vauhdin pois, mutta mokoma livahti ohitseni, joten jouduin hieman painokkaammin muistuttamaan, että este on keikahtavaa mallia. Kaiken kalastelun ja pelastelun jälkeen olin renkaalla ratkaisevasti myöhässä sorruttuani jee, nyt tehdään nolla! -ajatukseen kolme estettä liian aikaisin – juuei sitten tehty.
Oletin Vesa Sivosen B-radankin tyssäävän pussiin, mikä oli vähintäänkin masentava alkuasetelma, joten päätin rynnistää hällä väliä -asenteella riskirajoilla: esimerkiksi kepeille en shelttien kanssa olisi kuunaan tehnyt niin tiukkaa valssia, mutta minikuulalle moinen muuvi toimi moitteetta. Kun Olga lopulta livahti pussiin, valmistauduin jo nostamaan sille kangasta, mutta pieni kohouma alkoikin päättäväisesti puskea eteenpäin - jumankekka, sehän aikoo tulla läpi! Jälkeenpäin analysoituna tämä saattoi hyvinkin johtua siitä, että loittonevien askeleitteni sijaan käkätin kuuli minun läähättävän kannustavan vieressä, joten se malttoi jäädä taistelemaan tiensä valoa kohti.
Onko syyn kaikkiin virheisiin aina ihan pakko löytyä peilistä...?!?
Edistyksellisen käänteen jälkeen en huomannut enää paneutua putki-puomi -erotteluun asian vaatimalla vakavuudella. Pitihän tämäkin sitten sössiä.
xxx
Positiivista:
varmat startit - ei edes nykinyt
hallittu keinu - ei nätti, mutta turvallinen
kahdella radalla jäätävän hyvää kepittelyä - targetin häivytykseen onkin panostettu
Olgan kilpaseikkailut jatkuivat viime lauantaina Vantaalla I-HAH:n marrasmittelöissä. Ensimmäisenä kipaistulla Minna Räsäsen C-radalla kiitokuula linkoutui kuutosputkesta arvaamattoman laajalle kaarelle ohittaen seuraavan hypyn ja jatkoi samalla vauhdilla keinulle, josta tuli taas luvattoman lentävä, koska joku ei tehnyt elettäkään jarruttaakseen koiraansa. Radan loppuosa olikin sitten kerrassaan kelvollista kurvailua.
Ylivoimaisen kutsuvalle B-hypärille kuriton kakara karkasi oma-aloitteisesti ja alkoi välittömästi kiroilla kintuilleen, jotka eivät ilmeisesti kuljettaneet arvon agikuulaa tarpeeksi ripeästi. Napattuani nahkiksen hansikkaaseen kolmoshypyn jälkeen matka jatkui särmällä sykkeellä, ja hyppyjen 9 ja 10 välissä oli täydellinen persjättöpaikka, mutta arvatkaapa, teinkö sellaista? Juuen.
Tämä putkiralli oli kokonaisuudessaan varsin hauska luukutus, jonka Olga sinkosi sujuvasti sijoittuen kolmanneksi tuloksella 0/-9,27, LUVA. Pätevä pikkuelikko!
Sami Topran A-radan profiili tarjosi hieman tiukempaakin kieputusta, mikä oli viihdyttävää vaihtelua veikeän vikkelästi veivattavalle vieteriotukselle. Ennen keinua kiilasin käkättimen kiertoradaltaan otin Olgan huolellisesti haltuun, mistä hämmentyneenä se kiikkui kerrankin kontrolloidusti. Helpotuksissani hölläsin ohjausotettani, ja tehotreeneistä kontaktihakuistunut kisakuula keksi kiihdyttää kohti A:ta, mutta epätoivoinen parkaisuni käänsi sen takaisin raiteille. Taistelusta huolimatta tarjolla ollut täysosuma kaatui loppusuoralla puomin alastulokontaktille, kun joku varmuuden vuoksi lopetti ohjaamisen hyvissä ajoin, mikä tuotti viidennen sijan tuloksella 5/-7,10.
Ei vain voi osata.
Meillä on radalla luvallisen hauskaa, mutta onneksi en juostessani ehdi tarkkailla Olgan hilpeää habitusta - näitä videoita en pysty katsomaan nauramatta.
Positiivista:
tekemisen fokus ja riemu
kaikilla radoilla rytmikäs ja virheetön kepittely (tuettuna tosin)
putkiin irtoaminen
kohtuulliset A:t
Perusparannuskohteet:
kahden jälkimmäisen radan startit - hankittava pikaliimaa
keinun lennokkuus - kehitettävä sekä ohjauksellinen että sanallinen jarru
kolmannen radan puomin kontakti - kehitettävä huolellisempi ohjaaja
Jatkakaamme siis armotonta askartelua kontaktien ja keppien parissa.
Viime torstain omatoimiset viimeistelytreenit Olgan kanssa olivat hanurista haastavat: kontaktit nahkis nakutti edellisen sunnuntain tehoprässin jäljiltä kohtalaisesti, mutta keksi korvaukseksi kehittää keskivaikean keppiongelman. Loistava ajoitus! Toisaalta sain arvokkaita viime hetken vinkkejä siitä, mihin minun olisi tuomiopäivänä taktisesti viisasta kiinnittää ekstrahuomiota.
Superkuumottavana sunnuntaina minun oli tarkoitus virittäytyä tunnelmaan Sagan kanssa kahdella kakkosluokan startilla, mutta rupeama jäi siltä osin suunniteltua lyhyemmäksi, kun iloisella mielellä liikkeellä ollut Saippuapala liukasteli Anne Huittisen A-radalla medeissä ainoan nollatuloksen ja siirtyi siitä ansaitun sertin myötä kolmosiin. Tämä kalasteltu onnistuminen auttoi hieman helpottamaan hermopainettani - sukkela seniorirouva on häiriöherkkänä trioni vaativin ohjattava, joten minulla saattaisi sittenkin olla edes teoreettiset mahdollisuudet selvitä myös junioriurheilusta.
Siispä ajatukset pakettiin, kääkkä kainaloon ja baanalle!
Tämä ei tuomarin kotijoukkojen mielestä ollut ainakaan liian vaikea.
Debyyttikoitokseksi passelin perusselkeään Petteri Kermisen A-rataan tutustuessani arvioin, että minun tulisi tukea Olgaa kepeillä sekä olla erityisen huolellinen hypyillä 7 ja 11, joille se ei välttämättä oma-aloitteisesti innostuisi irtoamaan. Neiti tarvitsikin henkisen tuuppauksen takalistoonsa juuri edellä mainituissa kohdissa ja oli kokonaisuudessaan aavistuksen jännittyneen oloinen, mutta viuhahti silti vauhdikkaaseen voittoon tuloksella 0/-11,55, LUVA. Ei lisättävää.
Tohvelia toisen eteen vol 2.
B-radalla jätin Olgan uhkarohkeasti starttiin kahden hypyn taakse ja sijoitin itseni blokkaamaan renkaan sen näkökentästä. Puomin jälkeinen tuttu hyppykierros pyrähdettiin nyt epäröimättä, ja muutenkin vieteripehva tuntui itsevarmemmalta ja huolestuttavasti nopeammalta, mutta kepeillä nukahdin unohdin korostaa kartturointiani, ja hutilointini viimeisteli semikarmea lentokeinu. Tällä rymistelyllä räpätin sijoittui neljänneksi tuloksella 10/-9,64.
Täyttää kiireen tunnusmerkit.
C-hypärin lähtösuoran semi-infernaalisella pikataipaleella ehdin ensimmäiseen mutkaan ajoissa ottamalla kilpakipaisuun varaslähdön kolmosputken suulta. Jo renkaan jälkeen käkätin alkoi jäpättää itsekseen, mikä minun olisi pitänyt ymmärtää tulkita vaaran merkiksi: kiitokuula imeytyi kiihtyvällä nopeudella seiskaputkeen, ja voitteko uskoa, että jäin yllättyneenä kuin tikku kakkaan hieman jälkeen, kun se sinkosi tuubista kenttää kiertävälle radalle. Hypyt 8-10 Olga tykitti varsin itsenäisesti [olivat suoremmassa linjassa kuin piirroksessa, toim. huom.], minkä jälkeen koiransa kiinnikirimiseen keskittynyt ohjaaja ei mahdollisesti huomannut ohjata sitä, joten vauhtiin päässyt hupatin nappasi kaupan päälle kakkoshypyn väärinpäin yleisön kohahtaessa pettyneenä. Harmillisesta hylkäyksestä huolimatta tämä riemukas rallatus oli silti syöksysämpylältä etevin esitys.
Videomateriaalia kahdelta ensimmäiseltä radalta, valitettavasti kuvaajalla ja kameralla oli yhteistyöongelmia hypärin aikana.
Olga oli kovin liikkis kisakuula: keskittynyt ja tosissaan, mutta kuitenkin oma iloinen itsensä. Nahkamallinen agipäristimeni on tehnyt ensimmäisen kerran minkäänlaista rataa vasta heinäkuun puolivälissä, ja intensiivinen treenijaksomme alkoi syyskuun alussa, joten olisin ollut tyytyväinen vaatimattomampiinkin tuloksiin.
Päivän positiiviset:
startit, joissa menohalukas mini-intoilija malttoi odottaa esimerkillisesti
putkiin irtoaminen
sähäkät, mutta särmät puomit
rata radalta parantunut fokus ja estehakuisuus
puuhakuulan asenne ja työmotivaatio, jota maalissa palkkana odottanut nakeilla täytetty dummy auttoi ylläpitämään
Perusparannuksen tarpeessa:
epävarmuus kepeillä - oletettavasti targetin puutteesta johtuva, otetaan tehostettuun harjoitusohjelmistoon
A:n alastulokontakti - työn alla
ohjaajan vire - ikuisuusprojekti
Perusteellinen panikointini saaaaattoi siis olla merkittävä ylilyönti ohuesti liioiteltua - koeponnistuksesta jäi lopulta huikea fiilis!
Viime viikolla kisakuulaprojektin viimeisissä Jennan torstaitreeneissä keskityttiin varsinaisen radan sijasta tekniikkaan, jonka suhteen ohjaajat saivat esittää omia toiveitaan. Kontaktiesteistä puomi ja A ovat jääneet meillä viime aikoina luvattoman vähälle huomiolle, joten lämmittelyksi Olga teki ensimmäisen kerran puomia häiriön eli rinnalla kirmaavan "tuomarin" kera, mutta koska neiti ei suvainnut häiriintyä edes villejä discotanssimuuveja esittäneestä kouluttajasta, siirryimme pian tiukemmin varsinaisen agendan pariin.
Päivän kaikille yhteinen kikkailu oli kahden putken väliin sijoitettu seitsemän (7) peräkkäisen taaksetyöntö-päällejuoksun hengästyttävä setti, jonka urheimmat suorittivat edestakaisin. Olgan epäuskoinen ilme näytti jo kolmannen jälkeen kysyvän, jatkuvatko nämä penteleet Petroskoihin asti, ja minä tuuperruin selviydyttyämme toiselle putkelle, mutta tälle väliaikapisteelle pikakuula kellotti kuitenkin saman sekuntiluvun kuin päivän nopeimmat koirakot.
Jennan tiedusteltua tekniikkatreenitoiveitani tunnustin ilmoittaneeni Olgan ensimmäisiin kilpahyppelyihin ja pyysin asiantuntevaa arviota siitä, mitä meidän kannattaisi vielä harjoitella, joten hän improvisoi muutamia kieputuspätkiä tarkistaakseen taitotasomme ykkösluokassa tarvittavissa perusohjauskuvioissa. Esimerkillisesti edenneen käkättimen bravuuri oli jälleen se perhanan persjättö - jopa siinä määrin, että sille oli täysin selvää, minne olimme menossa, vaikka olin hieman myöhässä - joten minun lienee syytä rohkaistua käyttämään sitä myös kisoissa. Ympf.
Työskentelyämme tarkasteltuaan Jenna esitti väkevänä näkemyksenään, ettei meillä ole teknisesti mitään hätää, ja nopeudestaan huolimatta Olga tekee täsmällisesti, mitä siltä pyydetään, kunhan ohjaaja vain ehtii pyytää. Hän kuitenkin toivoi olevansa todistamassa tuskaani, jos rataprofiili sattuu joskus olemaan kovin suoraviivainen. Kiitos kannustuksesta.
Tältä pohjalta ponnistamme siis tulta päin. Nyt enää jännitetään, että alkavatko ne pelastavat pahuksen juoksut ennen tuomiopäivää.
Kisakuulaprojekti on edennyt loppusuoralle, ja sekös ohjaajaa ahdistaa.
Shelttien kanssa olen veivannut agilitya täysin harrastelupohjalta ja ajautunut puoliväkisinvahingossa kilpailemaan vasta tämän vuoden tammikuussa, joten odotukseni suoritusten suhteen ovat olleet olemattomat ja jokaista onnistumista on voinut pitää teknisenä ja tilastollisena ihmeenä yli-iloisena yllätyksenä, enkä siten ole startteja pahemmin vaivautunut jännittämään. Olgan kanssa sen sijaan olen tehnyt töitä merkittävästi määrätietoisemmin, ja neiti on osoittanut olevansa sekä rotuisekseen että ikäisekseen sangen lahjakas, mikä on herättänyt utopistisia toiveita messevähköstä menestyksestä.
Mainitsinko jo, että minua ahdistaa?
Suorituspaineiden lisäksi painajaisia ja paniikkihäiriötä hädin tuskin havaittavaa hermostuneisuutta kaltaisessani kontrollifriikissä aiheuttaa se, etten osaa ennakoida Olgan edesottamuksia tositilanteessa - Saippuapala-Sagan ja Manunaattorin manööverit ovat jo tulleet tutuiksi, joten arvaan tiedän, missä tilanteissa ne tarvitsevat tehostettua tukea ja missä puolestaan voin odottaa hieman ryhdikkäämpää otetta. Pennusta asti erilaisten hallien kisaälämölöön siedättynyt puuhakuula ei radalle päästessään välttämättä edes noteeraa hektistä atmosfääriä, mutta epäilen, että ohjaajan kokovartalotärinä ja lahkeesta koiraparan silmille roiskuva jännitysmomentin löysä sivutuote saattavat arveluttaa sitä.
Olenko jo muistanut kertoa, että minua ahdistaa ihantosipaljon?
Nyt se on kuitenkin täytetty - ensimmäinen miniagi-ilmoittautuminen siis. Suonette anteeksi, poistun haastelemaan Idolle norjaa.
Maanantaina kävin Olgan kanssa hallilla tempaisemassa kevyet keppisulkeiset, jotka innokas käkätin selvitti überpätevästi: se ampui oikein sisään kaikista keksimistäni kulmista ja tykitti tunteella loppuun asti sietäen kiitettävästi holtitonta hoiperteluani ottamaani sivuetäisyyttä. Tästä riemastuneena päätin kokeilla ensimmäistä kertaa takaaleikkausta kepeille, ja mokoma sähköjänis kesti kyseisen kikkailunkin molemmin puolin.
Joku kekkuli on käynyt salaa kouluttamassa koiraani.
Caloanderin Jenna puolestaan oli kehitellyt tälle torstaille ohjaajille tällaisen pienen fysiikkatreenin, jolla saatoin nähdä itseni toteuttamassa päätön kana -metodia hieman tahmeasti irtoavan otuksen kanssa:
Ei voi tulla kiire.
Koeponnistuskierroksella rata sujui sukkelasti arpomillani valitsemillani ohjauskuvioilla: estevälille 1-5 Olga kellotti vain noin sekunnin hitaamman ajan kuin siihen mennessä päivän minien paalupaikan vallannut kolmosluokassa kisaava sheltti. Välttääkseni ilmeiseen törmäysvaaraan päättyvää kilpajuoksua olin temppuillut persjätön hypyn 6 jälkeen ja valssin ennen putkea 11, mutta Jenna laittoi minut todistamaan itselleni, että ehdin mainiosti tehdä harakirin persjätön sekä väliin 7-8 että 11-12. Kiskoessani pirteän pyrähdyssarjan jälkeen kiivaasti ilmaa kitusiini hän arvioi juokse tai kuole -henkisen rynnistykseni rytmitykseni oivalliseksi ja etenemisen näyttävän hallitulta - siltä syöksähtely ei varsinaisesti tuntunut, mutta kiinnitin ilahtuneena huomiota siihen, kuinka napakasti Olga lukitsi esteet, kun vain maltoin ne kiireessäkin sille osoittaa.
Kun päivän fysiikkaosio oli viilattu kuosiin, pääsimme tutustumaan leijeröintiin, joka oli minullekin vieras tekniikka, joten odotukseni onnistumisen suhteen olivat olemattomat realistiset. Parkkeeratessani itseni kolmosputken tuolle puolen esitin järkähtämättömänä näkemyksenäni, ettei lähtölupaa malttamattomana ykköshypyn takana kärkkyvä käkätin varmasti sujahda kakkosputkeen vaan karkaa viereiseen tuubiin, mutta Jenna ehdotti, että kokeilisimme kuitenkin. Mikäs siinä.
Ja Olgahan meni, minne pitikin. Arvasitte varmaan.
Koiran ohjaaminen leuka rinnuksilla roikkuen on paitsi typerän näköistä, myös verrattain vaikeaa, joten jouduin tolkkuuntumaan tästä yllätysvedosta nopeasti selvittääkseni kolmen putken rallin loppuun asti uudella koordinointimenetelmällä. Välille 12-14 emme kuitenkaan enää saaneet leijeröintiä toimimaan - minä en osannut ohjata ja miniviheltäjä alkoi olla liian väsynyt yrittääkseen tulkita viittomaänkytystäni. Tästä saimme siis kiintoisan kotitehtävän.
Tehotuokion lopuksi kaikesta saamastani palautteesta rohkaistuneena totesin, että uskaltanen nyt valita Olgalle debyyttikilpailut, kun neiti ensi maanantaina vihdoin tulee kisaikäiseksi. Jenna ei ollut muistanut, että vauhtinahkis edustaa vielä junioriosastoa, ja tämän ikäpoliittisen uutisen aiheuttamasta hämmästyksestä toivuttuaan hän antoi ymmärtää, että kun näin nuori koira futaa tällä tavalla, olisi sitä kisakalenteria välittömästi syytä alkaa tutkia tositarkoituksella, ja tohti myös ennustaa, että kiiturikääkkä tulee nousemaan rytinällä kolmosluokkaan.
Valitettavasti Olgan ja huimien agiurotekojen välissä on vain yksi pienenpieni este: ohjaaja.
Kävimme tänään(kin) hieman hommailemassa hallilla: Olgan alun perin
pienten koirien mestauslaitteeksi epäilemä keinu on häntäindikaattorin
perusteella jo aika kiva kapine. Myös neidin tähtäystarkkuus renkaalla on parantunut
kiitettävästi.
Kepittelyäkin olisi kannattanut kuvata, mutta hetkellisessä mielenhäiriössä keksin pakata kameran pois ennen kyseistä aktiviteettia. Ensi kerralla sitten.
Mildstream Feeling-pentue on täyttämäisillään 18 kuukautta, minkä kunniaksi vastahakoiset sisarukset ahdettiin yhteiskuvaan:
Olga & Väinö
Olga poseerasi itsekseenkin poikkeuksellisen asiallisesti:
Viikon iloinen agiuutinen - hah, luulittekos välttyvänne aiheelta! - on se, että Olga on vihdoin alkanut asettaa puuhapeppunsa sille kannalle, että keinu on oikeastaan aika lysti este. Sitä on tähän mennessä hieman jännitetty, eikä asiaa auttanut lainkaan se, että opittuaan kiikun toimintamekanismin touhukas nahkis opetteli omatoimisesti myös lentokeinun, mutta maanantaina neiti esitteli minulle usean toiston verran tismalleen oikeaoppisen suorituksen. Ou jee!
Kiihkeä kisakuulaprojekti käynnistyi elokuun lopussa Jenna Caloanderin Lägin hallissa pyörittämällä treenisessiolla. Tuolloin hän ennusti Olgalle mainiota agitulevaisuutta, kehui erityisesti juniorin radanlukutaitoa (!?!), tiukkoja käännöksiä sekä silmien hullunkiiltoa reipasta asennetta ja lisäksi epäili minulle tulevan vielä kiire pysyä menossa mukana. Minun suoritustani kuvasi parhaiten hänen kommenttinsa: "Musta on niin hauskaa, kun sä olet niin myöhässä." Kerrassaan hilpeää, mutta valitettavan totta.
Tältä pohjalta oli torstaina kutkuttavan jännittävää pinkaista tämän Jennan radan kimppuun:
Ou. Mai. Gaad.
Aluksi jumppatuokiomme kompasteli Olgan sairaalloiseen ahneuteen pohjattomaan ruokahaluun, kun pehmeään kivituhkapohjaan pudonneet ja peittyneet namipalat häiritsivät pahasti nahkiksen keskittymiskykyä - vaikka esteralli on sen mielestä hurjan hauskaa, mikään ei vedä vertoja ruoalle, joten neiti kiskaisi täydestä vauhdista lukkojarrutuksen aina vainuttuaan kahden metrin säteellä hiekan seasta mitä tahansa mahdollisesti syötäväksi kelpaavaa. Onneksi ahne pallopää on verrattain helppo huijattava motivoitava: sen fokus pysyi ratkaisevasti paremmin päivän agendassa, kun pidin ohjatessa kädessäni kuivahtaneita Froliceja omia superherkkuja. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että kilpailuihin valmistautuessani minun on sipaistava ranteisiini Eau de Evästä.
Älkää siis ihmetelkö, jos kotikisoissa tuoksahdan rapsakasti pekonilta.
Kun imurointiongelmaan oli keksitty hätäratkaisu, alkoi totinen tuuttaus: Olga oli yhtäkkiä varsin kireässä vireessä ja kommentoi ohjaustyyliäni jo toisella esteellä. Hauskan tuplaputkipyörityksen jälkeen kiihtyvällä nopeudella eteenpäin sinkoutunut vauhtikuula taittoi rivakasta lähestymisestään huolimatta hieeenosti kepeille, ja pikamatkalla hypylle 8 ehdin täpärästi tyrkätä koiran takaakiertoon, mutta esteellä 9 parkkeerasin itseni tukkimaan putken suun kadotin sen hetkeksi selkäni taakse, mikä rikkoi hyvän rytmin.
Kaahaaminen ysiltä A:lle oli ihan perussettiä - kääkällä sokka irti ja ohjaajalla kiire sijoittaa tossua toisen eteen - mutta valssini hypyn 13 jälkeen oli sen verran huono idea tiukasti ajoitettu, että onnistuin jälleen asemoimaan itseni asiaankuuluvasti suoraan koiran linjalle. Seuraava taaksetyöntö tökki, kun epätoivoisestimääräisesti huitoessani jalkani unohtuivat paikoilleen, joten sain opetella ohjaamaan kyseisen kohdan ilman käsiä, mikä oli vähintäänkin mielenkiintoinen operaatio. Yleiseen kädettömyyteeni tottunut Olgakin näytti kummastelevan ponnisteluani.
Loppukieputtelun vaatimat taaksetyönnöt ja välistävedot olen opettanut Olgalle kutakuinkin ensimmäisinä kikkailuina, ja vaikka emme ole moisia hetkeen harjoitelleetkaan, niiden veivaaminen oli helpohkoa ja tekniikkakin kuulemma kelpo. Olen siis osannut tehdä jotakin oikein!
Kiitos Jennalle kannustuksesta ja innostuksesta - palaamme perusasioiden äärelle jälleen parin viikon kuluttua!
Kun kesällä bongasin Facebookin ihmemaasta ilmoituksen Min Pin Team ry:n järjestämästä Sanna ja Harri Kataisen agilitykoulutuksesta, olin heti änkemässä Olgan kanssa mukaan: halusin koeajaa käkättimeni Vuokkoset Areenalla, jolla oletettavasti ensi talvenakin jokusen kerran kilpailemme, ja lisäksi ensisijaisesti kääpiöpinsereille suunnatussa sessiossa toivoin pääseväni vertailemaan rotutovereiden suorituksia radalla. Kääkkiä oli kuitenkin ilmoittautunut mukaan leikkiin valitettavan vähän, joten Harrin iltapäivän viiden koiran ryhmässä niitä oli vain kaksi ja Sannalla yksi enemmän.
Ojangossa meitä odotti eilen tällainen kiitorata, joka ensinäkemältä aiheutti spontaanin paniikkinaurukohtauksen vaikutti hieman hapokkaalta vasta kisavalmiuteen viritettävälle nuorelle koiralle ja sen umpitumpelolle ohjaajalle:
Vapaasti ulkomuistista tuherrettu ratapiirros.
Päivän teemana oli ohjaajan sijoittuminen oikeaan paikkaan oikeaan aikaan oikeassa asennossa ja oikealla nopeudella. Metka rata keskittyi näpertelyn sijaan vauhtiin ja vaati inhoamiani persjättöjä ja jännittäviä päällejuoksuja, eikä kumpikaan edellä mainituista ohjausmanöövereistä ole Olgalle vielä turhan tuttu. Tulta päin siis.
Ensimmäisellä yrittämällä sekosin askeleissani vasta selviydyttyämme tykitettyämme esteelle 14, jolloin minua alkoi holtittomasti riemastuttaa se, että Olga oli takaaleikkautunut tyylipuhtaasti hypylle 10 ja että olin onnistunut välissä 12-13 taiteilemaan japanilaisen ohjauksen, jollaista en ollut aikaisemmin nähnyt edes elokuvissa enkä uskonut koirani vielä olevan sen tason grafologi, että se osaisi lukea epämääräistä huitomistani. Ilmeisesti ainakin ohjaajan näkövinkkelistä urheiluhenkinen etenemisnäyte oli kohtalaisen onnistunut, kun kouluttajamme kertoi menneensä kananlihalle aloittelijoiden esityksestä.
Matka jatkui: ennen putkea 17 jouduin veivaamaan persjätön, jollaista en ikinäkoskaanmilloinkaan vapaaehtoisesti tee, enkä siksi varsinaisesti ole mokomaa Olgalle opettanut, joten onnistumisen odotusarvo ei ollut kovin korkeassa kurssissa, mikä ei kuitenkaan touhusta tohkeentunutta nahkakuulaa häirinnyt, vaan se kirmasi putkeen kuin Katainen Brysseliin. Esteille 18 ja 20 piti kikkailla koko silmä-käsi-jalka -koordinaatiokapasiteettini vaatineet päällejuoksu-persjättö -setit, joita olimme onneksi kesällä sentään pari kertaa harjoitelleet. Joutuessani kiirehtimään pois koirani tieltä ohjaukseni hajosi toivotaan, toivotaan -tyyliseksi roiskimiseksi, mutta Olga suoritti kiemurat tarkempia ohjeita kyselemättä.
Ilmeisesti Saga ja Magnus ovat ystävällisesti kertoneet kämppikselleen, ettei minun epätoivoiseen räpiköintiini kannata kiinnittää liikaa huomiota.
Tauon jälkeen paneuduimme intensiivisiin keppitreeneihin, joiden totutusta poikenneet metodit osoittautuivat varsin tehokkaiksi, ja Olga pujotteli lopulta itsenäisemmin kuin koskaan aikaisemmin hallissa. Viimeisenä rupeamana konttasimme kipaisimme vielä radan esteelle 23 asti, ja vaikka sekä kääpiön että sen ohjaajan ote alkoi jo hieman herpaantua, kinkkisimmistä kohdista suoriuduimme jälleen puhtaasti ja hilpeä harrastustoverini intoutui ensimmäisen kerran vauhdista hurmaantuneena jopa räpättämään minulle juostessaan.
Seurattuani iltapäivän aikana hieman myös muiden kääkkien edesottamuksia rohkenen väittää, että neiti Naurunaiheella on rotuisekseen noteerattavan nopea ja mainiosti motivoitunut. Tiivistettynä:
wau!
Kesäisten rientojen muututtua muistoiksi huomasin, etten ole ikuisuuteen hetkeen muistanut retostella neiti von Nahka-Gugelströmin kuulumisia. Epäilen, ettei kvartaaleittain päivitettävä blogi varsinaisesti ole nykyajan somesirkuksessa hittituote, joten yritän jälleen kerran kehittää itselleni selkärangan ja näperrellä näppäimistön kimpussa hieman useammin. Aiheista ei ainakaan pitäisi olla pulaa.
Tässä ensiavuksi kääkän kesä kuvin ja videoin.
Alkukesästä Olga teki kasvattajansa kanssa kaksi täsmäiskua Baltiaan: toukokuussa neiti hurmasi venäläiset Lessi Tchistiakovan ja Kirill Barbosovin Latviassa ja kesäkuussa se nappasi junnusertit norjalaisilta Wenche Eikesethilta ja Antonio Di Lorenzolta Liettuassa, minkä jälkeen näyttelykuulaa on tituleerattu LT & LV JMVA:ksi.
ROP-juniori, Laura ja tuomarisetä Di Lorenzo
Käkättimen keskeisin kesäteema on kuitenkin ollut agility, ja heinäkuun alussa kepittely näytti tältä:
Suosittelen kiinnittämään huomiota erityisesti keppikuulan häntään, joka indikoi oivallisesti otuksen mielipidettä tästä touhusta.
Heinäkuussa vietimme vuosittaista palkallista löhöilykautta, joten tässä yleisön pyynnöstä innokkaan auringonpalvojan lomavarvaskuva:
Yksittäisten este- ja ohjauskuvioharjoitusten lisäksi muistin rohkenin lopulta kokeilla Olgan kanssa myös helppoa radantynkää. Minulle saattaa tulla vielä kiire pysyä agikuulan kyydissä mukana:
Ensimmäisten ratatreeniensä jälkeen Olgan piti tietenkin (!) päästä kilpailemaan... Lägin epiksissä heinäkuun puolivälissä sekä koiraa että kartturia jännitti niin, että jälkimmäinen kohelsi ohjauksessaan, mihin ensiksi mainittu vastasi ottamalla ekalta putkelta kiellon, mutta uusintakierros menikin sitten jo kirjaimellisesti putkeen. Kisakuula on aika verraton epeli!
Jumalaisen helteisenä kesänä jopa lämpöhakuisesta nahkaohjuksesta kehittyi vesiohjus, joka polskutteli elämäntyylilleen uskollisesti hurrrjaa vauhtia ja häntä heiluen:
Tokihan Olga on touhunnut muitakin olgamaisia juttuja, joita verenpaineeni ei ole sallinut ikuistaa kuvatallenteiksi. Erään elokuisen näyttelyreissun ajaksi kotiin julmasti Sagan kanssa hyljätty puuhakuula oli viettänyt siivouspäivää: palatessani sen oma peti ja kylppärin matto oli tomutettu huolellisesti ja lattiakaivon päälle kertyneet karvat oli nypitty odottamaan imurointia. Vihjeestä viisastuneena päätin seuraavana päivänä valmistaa ylikypsää kääkkää Lehtomäen tapaan:
klo 8.15 herätys, ruokailu ja ulkoilu
klo 8.45-10.20 vapaamuotoista puuhastelua lelujen parissa
klo 10.40-11.30 agilityaiheisia harjoituksia Lempolan kentällä
klo 11.40-13.30 aktiivista agikisaturismia Lägin hallissa
klo 14.05-15.00 vapaata, mutta pakollista seurustelua päiväkahvien merkeissä
klo 15.05-15.45 lenkkeilyä sisältäen kiihdytyskilpailut Sagan kanssa
klo 16.00 ruokailu
klo 16.01 ylikypsä kääkkä on valmista nautittavaksi hyvän punaviinin kera
klo 19.42 huomaan arvioineeni kypsennysajan alakanttiin, joten jälkkäriksi tarjoillaan iltariekkua Olgan tapaa
Lisäksi wc-paperi on lähes vuoden tauon jälkeen alkanut taas purkautua itsestään rullalta. Asiasta kuultuna syytetty pahiskuula kiistää tietävänsä asiasta mitään.
Tällä hetkellä meillä on käynnissä suhteellisuudentajuton kunnianhimokas Olga kisakuntoon -projekti. Vaikka olen empiiristen tutkimusteni perusteella havainnut, että taito on agilityssä vallan yliarvostettua, kun tuurillakin voi saada kerrassaan kiitettäviä tuloksia, olen kuitenkin päättänyt koeluontoisesti panostaa treenaamiseen: ahkeran omatoimikikkailun lisäksi hupsu harrastuskuula tutustuu lajin salaisuuksiin neljä kertaa Jenna Caloanderin opastuksella ja kerran Harri Kataisen valvonnassa. Debyyttikisatavoitekin on jo asetettu, joten toivottavasti tuulen suunta, tähtien asento tahi helvetillinen hormonimyrsky juoksuaika eivät sotke Suuria Suunnitelmia.
Olgan pääsiäisen vietto alkoi riemukkaasti, kun perjantaina kävimme ensivisiitillä uuteen asuntoon muuttaneen ystäväni luona, ja kyllähän nahkakuulaa niimpal kauhiast jännitti vieras miljöö: se oli ehtinyt ratsata kaikki nurkat, retuuttaa yhtä pehmonallea ja kaivaa jostakin liki itsensä kokoisen puruluun ennen kuin sain kengät pois jaloistani. Omasta viihtyvyydestään perusteellisesti huolehtineesta hurvelista ei aktiivisen kyläilysession jälkeen enää illalla kotona liiemmin tehty näköhavaintoja.
Lauantaina neiti von Nahka-Gugelströmin maailma keikahti kallelleen, kun ilman ennakkovaroitusta ja varsinkaan lupaa kysymättä tohdin tuoda Turun reissultani tuliaisena toimeliaan 7-viikkoisen shelttilapsen: Olga ei ole voinut käsittää, miten tuollainen pystytukkainen piiperö kehtaa leikkiä Hänen Puuhakkuutensa leluilla, nukkua Hänen Mukavuudenhaluisuutensa pedissä, marssia muina pentuina suorin jaloin Hänen Nahkacooliutensa vatsan alta ja olla olemassa varastaa huomion Hänen Halipuupiudeltaan! Ja kun kärttyyntynyt käkätin räkä roiskuen varsin selkeästi artikuloiden ilmoitti haluavansa olla boksissaan rauhassa, määrätietoinen Madde Magnuksentytär tuumasi tulevansa kuitenkin käymään ja kömpi kavahtamatta kiukuttelijan viereen. Rrröyhkeää! Hävytöntä! Kerrassaan arroganttia!
Sagalle tämä ihan(an) kamala kevätpörriäinen on ollut yllättävän yhdentekevä tuttavuus, mutta jotakin erityistä Maddessa on oltava, koska monsieur Magnus, joka ei ikinäkoskaanmilloinkaan halua olla missään tekemisissä tällaisten alamittaisten ällötysten kanssa, on jo muutaman kerran oma-aloitteisesti haastanut perillisensä hippasille. Toivottavasti Olgakin oivaltaa pennun tarjoamat viihde- ja vapaa-ajanviettomahdollisuudet ennen kuin sen ruskeat sukat muuttuvat lopullisesti mustiksi.
Vaihdetaan kuvassa oikealla kököttävä kaksi kiloa riesaa kahteen kiloon mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa. T: Olga
Olga von Nahka-Gugelström, nahkakuula, puuhapuupi, räpäräpä, vieteriotus, neiti Naurunaihe, riemupeppu, Pooby-Doo - rakas raggari viettää tänään yksivuotissyntymäpäiväänsä! Koko yli 22-vuotisen koiranomistajuuteni aikana en ole aiemmin joutunut tällaisen tihutuhotyöläisen terrorisoimaksi, ja olisin lahjoittanut tämän raastinraudan rukkastehtaalle jo kauan sitten, ellei se mokoma olisi maailmankaikkeuden positiivisin pirulainen, riemastuttavin riiviö ja halittavin hupipupelo. Tule tädin sylkkyyn. ♥
Merkittävin syy hankkia shetlantilaisten tukkajumalten rinnalle lyhytkarvaisen rodun edustaja oli nimenomaan turkinhoidon helppous - vaikka shelttienkin karvasto kaipaa määräänsä nähden verrattain vähäisiä puleeraustoimenpiteitä, ajatus kuontalosta, joka harjataan joskus ja jouluna, jonka peseminen on naurettavan nopea toimitus ja josta tarvitsee vain pyyhkäistä pölyt ennen kehään kipittämistä, oli ruusuisuudessaan vastustamaton. Ja samaan kätevyyskategoriaan lasken myös sen, etteivät kakan koostumus ja määrä ole jokaisen hieman vetelämmän turautuksen jälkeen tarkistettavissa koiran pehvavilloista.
Olga on kuitenkin jo todistanut, ettei lyhytkään karva suojaa sontaonnettomuuksilta: viime viikolla jouduin tasapainoilemaan itkun ja naurun häilyvässä välimaastossa, kun neidin pieneen pebaan oli jollain käsittämättömällä tavalla jäänyt kiinni kauhallinen nokare hieman joustavampaa jaskanderusta, joka keventyneestä olostaan ilahtuneen kääkän riemupomppujen aktivoimien fysiikan lakien ansiosta lensi jännittävässä kaaressa sen takinliepeeseen, josta pasha puupin pyörähtäessä pyyhkiytyi väärässä paikassa väärään aikaan bostailleen Magnuksen kaulukseen. Itku voitti.
Edellä mainittu köntsäkeissi kuuluu silti sarjaan "epätodennäköistä, joskin mahdollista", mutta kuulisin mielelläni kokeneempien kääpiöpinsereiden kotiorjien omistajien näkemyksiä siitä, miten helvetissä ihmeessä tuollainen vieteriapina voi onnistua sijoittamaan tuotostaan takkinsa alle. Katapulttikakka on minulle tuttu käsite: mustikanvarvun tai kanervan latvaan kyykätty torttu linkoutuu hämmästyttävällä osumatarkkuudella kohti rikospaikalta pakenevaa tuottajaansa, mutta miten, oi miten sammalmättäälle puserrettu pjaska päätyy muhimaan Pompan sisälle?!?
Tällaisen taikatempun jälkeen pääsin tänään taas nautiskelemaan nahkamallin kylvettämisen vaivattomuudesta. &%*#$!
Varoitus: sisältää vulgääriä kielenkäyttöä ja häpeilemätöntä plagiointia.
Olgan ensimmäinen juoksu on ollut hämmentävää aikaa hormonihöyryissään toikkaroivan tiitiäisen lisäksi myös kaikille sen uhreiksi välittömään vaikutuspiiriin joutuneille. Minulle tämä puupin merkittävä metamorfoosi on aiheuttanut lähinnä visuaalisia traumoja: jo hieman ennen kyseisen luonnonmullistuksen alkamista kiinnitin huomiota neidin peräpeilin epäesteettisesti lörpähtäneeseen sivuprofiiliin, mutta viimeisen viikon ajan lihaksikkaiden reisien välissä vehkeitä vaaninut kavaljeeriehdokkaita kurkistellut nyrkin lihapullan kokoinen törötoosa on säälimättä sorvannut minua katsantoelimeen.
Pitkäkarvaisen nartun pehvavilloilla on ripaskan risujen keräämisen lisäksi olemassa siis myös hyvin olennainen funktio. Todellaki, todellaki, todellaki.
Touhutorttu itsekin on ihmetellyt, mitä peba duunaa: pikkulikan ulkoillessa kymmenen askelen välein automaattisesti kyykkäävä ahteriosasto on tavattu ahdistelemasta kaikkea, mikä liikkuu, eikä aina ole tarvinnut liikkuakaan. Saatoin epähuomiossa tulla vetäisseeksi pari värssyä huutonaurua forte fortissimo kevyesti tirskahtaneeksi, kun Olgan hinkatessa himokkaasti hanuriaan Magnuksen kylkeen molempien osapuolten naamalla paistoi pohjaton epäusko.
Kokeneena siemenlinkona astujana Manujäbä ei vaivaudu vonkaushommiin ennen kuin aika on otollinen, joten se on kokenut Olgan päättäväiset pyrkimykset peruuttaa aisaan kiihkeät kosiomenot kiusallisina. Lopulta tietysti koitti se siunattu päivä, jona neiti von Nahka-Gugelströmiin yleisesti ottaen kylmän viileästi suhtautuva monsieur M sai ihan huikeen idiksen ja ilmoitti olevansa varsin vapaaehtoinen antamaan panoksensa shetlanninkääpiölammaspinserikoirien uraauurtavaan jalostustyöhön. Eriävästä mielipiteestäni suivaantuneena kotigigolomme totesi, ettei se yhteiskunta pyöri sillä tavalla, että kaikilla herkkuperseillä verta hitokseen roiskuttavilla vieteriotuksilla on ehjät suojapöksyt, ja protestiksi pisteli kääkän kalsarit poskeensa. Mie romahin.
Sagakaan ei ole ollut erityisen ihastunut siitä, että sen lempparileluleikkikaveri on piristävien paini- ja hippasteluharrastusten sijaan alkanut yllättäen panostaa pelkästään toosanderin tyrkyttämiseen. Toisaalta se on sietänyt häirikkökääkkää kiitettävän pitkämielisesti - omat rotutoverinsa tuo pitsien pits olisi jo laittanut nippuun.
Etsin kadonnutta kotirauhaa, jotain, josta jouduin luopumaan.
Muutamia ystäviäni puolestaan on sairaalloisen paljon kiinnostanut, mitä tapahtuisi, jos 11-kiloinen rakastaja saisi 5-kiloisen mielitiettynsä: halkeaisiko Olga vai ehtisivätkö sen kintut katketa ensin? Eipä vissiin!
Hänen Kääkkäytensä haluaa täten ilmoittaa, että on luvattoman pitkästä radiohiljaisuudesta huolimatta täysissä ruumiin ja riiviön voimissa. Lokakuun lopussa keksin aktivoida itseäni pahasti käsistä riistäytyneellä perustavanlaatuisella remonttiprojektilla, ja vanhan talon seinäpintojen salattuun historiaan perehtyessäni olen ollut vetää itseni jojoon en ole ehtinyt paneutua kaunokirjallisiin harrasteisiin, mutta Olga sen sijaan on ollut kovasti ehtivä. Käytyämme omatoimisuudesta muutaman kehityskeskustelun astetta painavammin sanakääntein puuhapuupelsson siirtyi vessapaperibisneksestä luovempiin ajanvietteisiin: vähäisimpiä virityksiä en enää tohdi muistella, mutta jouluylläriksi saamani yksilöllisesti muotoiltu Dysonin suulake sekä huolellisesti tyylitelty valaisimen pistoke kiristävät pinnaani lämmittävät mieltäni edelleen. Taiteellisista kokeiluistaan neiti von Nahka-Gugelström on palkittu Omalla Pedillä.
Annetaan viisi kiloa täystuhoa. Aktivoituu automaattisesti poistuessasi paikalta tai vain kääntäessäsi selkäsi. Huomaamaton käyntiääni, huomattavat tulokset. Liikunta tai luvallisten aktiviteettien lisääminen eivät vähennä työskentelytehoa. Elinikäinen hermoromahdustakuu.
Loppiaisena junnuiän saavuttanut Olga pääsi heti seuraavana viikonloppuna ensimmäiselle etelänmatkalleen, kun hurautimme Tarttoon shoppailemaan näytelmöimään. Ajattelin juhlistaa tapahtumaa antamalla lämpöhakuisen nahkaohjuksen poikkeuksellisesti nukkua sängyssä kanssani, mutta pöytäkirjaan tiedoksi merkittäköön, että työpäivän ajan kotona latautunutta ja sen päälle 6,5 tuntia autossa matkustanutta virtapiiriä ei varsinaisesti väsytä. Varsin touhukaan ja sosiaalisen yön jälkeen tein linjapäätöksen, jonka perusteella pirteä puuhaotusparka sijoitettiin seuraavana iltana omaan boksiinsa.
Kehissä vältyimme tekemästä suuria sankaritekoja: Olga todettiin molempina päivinä erinomaiseksi rotunsa edustajaksi, ja sunnuntain arpajaisissa kohdalle osui myös SA. Minultakin alkoi kääpiökoiran kanssa konttaaminen esittäminen sujua jo kohtuullisen luontevasti.
Talven aikana Olga on myös päässyt säännöllisesti käymään agilitykilpailuissa, ja vaikka sen oma treenitaival on vielä alkuvaiheessa, palo lajiin on hurrrja: turhautuneena täristen ja paheksuvasti puhisten käkätin seuraa koirakkojen edesottamuksia radoilla ja saa vakavan onnellisuuskohtauksen päästessään itse tositoimiin. Epäilen kuitenkin, että minulle tulee vielä monta kertaa shelttiä ikävä ennen kuin tuo energiahyrrä on saatu valmennettua kisakuosiin.
Aikaistetun kevään kunniaksi kakarani rupesi lopullisesti teiniksi aloittamalla viikko sitten ensimmäisen juoksunsa. Magnuksen ilme oli epäuskon ja tyrmistyksen sävyttämä, kun herra veritipan lattialta bongattuaan oli selvittänyt sen lähteen: tuo eriskummallinen vieterihihhuli onkin koira. Olgalle tämä on ollut hyvin hämmentävää aikaa, pikkuinen pallopää kun ei aivan saata ymmärtää, miksi on välillä niin kärttyinen, että kokee välttämättömäksi protestoida shelttien olemassaoloa räkä roiskuen, miksi välillä halituttaa niin, että haluaa tunkea itsensä vaatteitteni sisälle, miksi alaventtiili falskaa holtittomasti ja miksi tuntee yhtäkkiä vastustamatonta halua haistella kaikki mahdolliset pissaviestit ja jättää niihin omat kommenttinsa. Eikä varsinkaan sitä, miksi oma berberi on alkanut hallitsemattomasti hinkkautua Magnusta vasten. Ei ole helppoa olla pieni ja pöhkö tyttökääkkä.
