Merkittävin syy hankkia shetlantilaisten tukkajumalten rinnalle lyhytkarvaisen rodun edustaja oli nimenomaan turkinhoidon helppous - vaikka shelttienkin karvasto kaipaa määräänsä nähden verrattain vähäisiä puleeraustoimenpiteitä, ajatus kuontalosta, joka harjataan joskus ja jouluna, jonka peseminen on naurettavan nopea toimitus ja josta tarvitsee vain pyyhkäistä pölyt ennen kehään kipittämistä, oli ruusuisuudessaan vastustamaton. Ja samaan kätevyyskategoriaan lasken myös sen, etteivät kakan koostumus ja määrä ole jokaisen hieman vetelämmän turautuksen jälkeen tarkistettavissa koiran pehvavilloista.
Olga on kuitenkin jo todistanut, ettei lyhytkään karva suojaa sontaonnettomuuksilta: viime viikolla jouduin tasapainoilemaan itkun ja naurun häilyvässä välimaastossa, kun neidin pieneen pebaan oli jollain käsittämättömällä tavalla jäänyt kiinni
kauhallinen nokare hieman joustavampaa jaskanderusta, joka keventyneestä olostaan ilahtuneen kääkän riemupomppujen aktivoimien fysiikan lakien ansiosta lensi jännittävässä kaaressa sen takinliepeeseen, josta pasha puupin pyörähtäessä pyyhkiytyi väärässä paikassa väärään aikaan bostailleen Magnuksen kaulukseen. Itku voitti.
Edellä mainittu köntsäkeissi kuuluu silti sarjaan "epätodennäköistä, joskin mahdollista", mutta kuulisin mielelläni kokeneempien kääpiöpinsereiden
kotiorjien omistajien näkemyksiä siitä, miten
helvetissä ihmeessä tuollainen vieteriapina voi onnistua sijoittamaan tuotostaan
takkinsa alle. Katapulttikakka on minulle tuttu käsite: mustikanvarvun tai kanervan latvaan kyykätty torttu linkoutuu hämmästyttävällä osumatarkkuudella kohti rikospaikalta pakenevaa tuottajaansa, mutta miten, oi miten sammalmättäälle puserrettu pjaska päätyy muhimaan Pompan sisälle?!?
Tällaisen taikatempun jälkeen pääsin tänään taas nautiskelemaan nahkamallin kylvettämisen vaivattomuudesta. &%*#$!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti