Kisakuulaprojekti on edennyt loppusuoralle, ja sekös ohjaajaa ahdistaa.
Shelttien kanssa olen veivannut agilitya täysin harrastelupohjalta ja ajautunut puoli
väkisinvahingossa kilpailemaan vasta tämän vuoden tammikuussa, joten odotukseni suoritusten suhteen ovat olleet olemattomat ja jokaista onnistumista on voinut pitää
teknisenä ja tilastollisena ihmeenä yli-iloisena yllätyksenä, enkä siten ole startteja pahemmin vaivautunut jännittämään. Olgan kanssa sen sijaan olen tehnyt töitä merkittävästi määrätietoisemmin, ja neiti on osoittanut olevansa sekä rotuisekseen että ikäisekseen sangen lahjakas, mikä on herättänyt utopistisia toiveita messevähköstä menestyksestä.
Mainitsinko jo, että minua ahdistaa?
Suorituspaineiden lisäksi
painajaisia ja paniikkihäiriötä hädin tuskin havaittavaa hermostuneisuutta kaltaisessani kontrollifriikissä aiheuttaa se, etten osaa ennakoida Olgan edesottamuksia tositilanteessa - Saippuapala-Sagan ja Manunaattorin manööverit ovat jo tulleet tutuiksi, joten
arvaan tiedän, missä tilanteissa ne tarvitsevat tehostettua tukea ja missä puolestaan voin odottaa hieman ryhdikkäämpää otetta. Pennusta asti erilaisten hallien kisaälämölöön siedättynyt puuhakuula ei radalle päästessään välttämättä edes noteeraa hektistä atmosfääriä, mutta epäilen, että ohjaajan kokovartalotärinä ja lahkeesta koiraparan silmille roiskuva jännitysmomentin löysä sivutuote saattavat arveluttaa sitä.
Olenko jo muistanut kertoa, että minua ahdistaa ihantosipaljon?
Nyt se on kuitenkin täytetty - ensimmäinen miniagi-ilmoittautuminen siis. Suonette anteeksi, poistun haastelemaan Idolle norjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti