Treeniturinaa tasarahalla

Olemme Olgan kotiutumisen jälkeen ahkeroineet hallilla ohjaajan kunnon äärirajoilla niin reippaasti, että koipeni ovat muuttuneet pysyvästi jauhelihaksi yhteisen tekemisen sävel on alkanut taas kaikua komeana korvissani.

Viikolla 13 hikoilin Caloanderin Jennan treeneissä Sagan kanssa, koska en vielä halunnut ottaa Olgaa intensiiviseen rutistukseen. Vuoromme jälkeen nappasin nahkakuulan viereiselle kentälle, jolle joku stalkkeri intomieli oli rakentanut täsmälleen saman radan, joten en voinut vastustaa kiusausta koeajaa sitä myös kääkkätyylillä. Veikeä veivaus näytti osimoilleen tältä:

Alkupätkän jippona oli mennä keppien taakse kutsumaan koiraa ja kauko-ohjata se ensimmäiset kolme hyppyä, mikä vaati tarkkaa ajoitusta ja rytmitystä, mutta onnistuessaan toimi tavattoman tyylikkäästi. Epäilin, ettei vasta aivonsa agilitynarikasta ottanut vieteriotus malttaisi jäädä odottamaan minua 20 metrin päähän eikä kylmiltään lukisi täydellisen uudenlaista ohjaustapaa, mutta olin rankasti väärässä: kiltisti kutsusta radalle karauttanut hilluhiiri hoksasi heti humpan juonen. Pienesti pätevä puuhapehva!

Osallistuessaan viikolla 14 ensimmäisen kerran ryhmätreeneihimme Olga otti huomattavan paljon häiriötä itselleen vieraasta kouluttajasta ja eteni yllättävän epävarmasti, mitä minun haparoinut harhailuni alavireinen ohjaukseni ei varsinaisesti auttanut. Keskittymisvaikeuksista huolimatta kontaktit toimivat kiitettävästi.

Torstaina minikiituri pääsi irrottelemaan Jennan valmennuksessa radalla, joka oli kuulemma kaikista hänen suunnittelemistaan pyörityksistä fyysisin:

Maitohappojen valmistusohje.

Edellisen päivän hermostuneisuus oli haihtunut huspois, ja Olga jäi koleesti starttiin odottamaan, kun könysin kakkosputken taakse kutsumaan sitä. Lennokkaan alun jälkeen pikkuotuksen tuuppaaminen ysiputkeen vaati ohjaajalta voimakasta vastakkaisen käden käyttöä ja malttia, mitä jouduimme hetkisen hiomaan. En tohtinut edes yrittää heittää edelleen hieman nihkeästi irronnutta pupettia hypylle 13, joten pidin itseni liikekannalla tekemällä sen jälkeen persjätön, jota seurasi tuhoon tuomittu tervehenkinen kilpakipaisu kepeille. Ehkä ehdin, ehkä en.

Viime viikon ryhmätreeneihin hupaisa harrastustoverini tepasteli jo varsin topakasti ja zoomaili vuoroaan odottaessaan kenttää minulle kiirettä ennakoineella ilmeellä. Riemukseni radalla oli kolme (3) suoraa putkea, jotka kaahattiin kahteen kertaan, mutta onneksi Olga irtosi niihin perkeleen putkiloihin tykitystuubeihin vaivattomasti, joten tekaisin joutessani jopa pakkovalssin yhden sellaisen jälkeen. Rupeaman suurin ilonaihe oli kuitenkin käkättimen kepittely, jota edes tiukka takaaleikkaukseni ei häirinnyt.

Seuraavana päivänä oli jälleen vuorossa jumppatuokio Jennan johdolla, eivätkä minun kinttuparkani todellakaan ehtineet palautua tätä koitosta varten:

Talon erikoisena tarjoillaan huolellisesti hapotettua ohjaajaa tuskanhien kera.

Kepeille vienti osoittautui pelättyä odotettua helpommaksi, mutta haasteena oli tehdä niiden jälkeen ei voi osata -kategoriaan luokittelemani päällejuoksu, jollaista en muistaakseni itsekään ollut koskaan kokeillut. Olgan mielestä ensin karkuun kirmannut ja sitten yllättäen vastaan kääntynyt kartturi oli kuitenkin ihan normisettiä, eikä se edes harkinnut keskeyttävänsä rytmikästä rymistelyään moisen vuoksi. Okei. Mitensevoiosata?!?

Pakkovalssi on Olgan estettä nuolevilla linjoilla varsin näppärä ja nopea manööveri ja se todettiin nytkin hypyillä 10, 15 ja 18 taaksetyöntöä toimivammaksi ratkaisuksi. Välin 16-17 olin etukäteen arvioinut mahdottomaksi mielenkiintoiseksi, mutta tomera tehopakkaus irtosi jälleen ensimmäiseen putkeen niin hienosti, että sen pyöräyttäminen seuraavaan sylinteriin hoitui huolellisella haltuunotolla ja kunnollisella keilauksella. Kokonaisuus tuntui ja ilmeisesti näyttikin kohtuullisen kelvolliselta, koska Jenna toivotti meille pikaista paluuta kisaradoille.

Tämän viikon ryhmätreeneissä kokeilimme veikeällä vauhtiradalla useita vaihtoehtoisia ohjauskuvioita, ja se perskutan persjättö osoittautui olevan edelleen Olgan bravuuri - vielä tällä vuosikymmenellä tänä vuonna minun saatetaan siis nähdä tekevän sellainen myös tositilanteessa. Olin saanut Sagallekin paikan kyseisestä harjoitussessiosta, ja vertailukelpoisessa tilanteessa tuli täten todistetuksi, että täysillä tuuttaava turbokuula on jo nopeampi kuin liukkaasti liikkuva mummokoira. Läähpuuh.

Omatoimisetkin opetustuokiot ovat tarjonneet niin paljon ilahduttavia onnistumisia, että perusteellisesti painostettuna kevyesti kannustettuna ilmoitin Olgan taas kisakarkeloihin. Pelkkä ajatuskin saa pötsini sisällön pyrkimään eteen ja ylös.