Kisakuulaprojektin etappi 2/5

Kun kesällä bongasin Facebookin ihmemaasta ilmoituksen Min Pin Team ry:n järjestämästä Sanna ja Harri Kataisen agilitykoulutuksesta, olin heti änkemässä Olgan kanssa mukaan: halusin koeajaa käkättimeni Vuokkoset Areenalla, jolla oletettavasti ensi talvenakin jokusen kerran kilpailemme, ja lisäksi ensisijaisesti kääpiöpinsereille suunnatussa sessiossa toivoin pääseväni vertailemaan rotutovereiden suorituksia radalla. Kääkkiä oli kuitenkin ilmoittautunut mukaan leikkiin valitettavan vähän, joten Harrin iltapäivän viiden koiran ryhmässä niitä oli vain kaksi ja Sannalla yksi enemmän.

Ojangossa meitä odotti eilen tällainen kiitorata, joka ensinäkemältä aiheutti spontaanin paniikkinaurukohtauksen vaikutti hieman hapokkaalta vasta kisavalmiuteen viritettävälle nuorelle koiralle ja sen umpitumpelolle ohjaajalle:

Vapaasti ulkomuistista tuherrettu ratapiirros.

Päivän teemana oli ohjaajan sijoittuminen oikeaan paikkaan oikeaan aikaan oikeassa asennossa ja oikealla nopeudella. Metka rata keskittyi näpertelyn sijaan vauhtiin ja vaati inhoamiani persjättöjä ja jännittäviä päällejuoksuja, eikä kumpikaan edellä mainituista ohjausmanöövereistä ole Olgalle vielä turhan tuttu. Tulta päin siis.

Ensimmäisellä yrittämällä sekosin askeleissani vasta selviydyttyämme tykitettyämme esteelle 14, jolloin minua alkoi holtittomasti riemastuttaa se, että Olga oli takaaleikkautunut tyylipuhtaasti hypylle 10 ja että olin onnistunut välissä 12-13 taiteilemaan japanilaisen ohjauksen, jollaista en ollut aikaisemmin nähnyt edes elokuvissa enkä uskonut koirani vielä olevan sen tason grafologi, että se osaisi lukea epämääräistä huitomistani. Ilmeisesti ainakin ohjaajan näkövinkkelistä urheiluhenkinen etenemisnäyte oli kohtalaisen onnistunut, kun kouluttajamme kertoi menneensä kananlihalle aloittelijoiden esityksestä.

Matka jatkui: ennen putkea 17 jouduin veivaamaan persjätön, jollaista en ikinäkoskaanmilloinkaan vapaaehtoisesti tee, enkä siksi varsinaisesti ole mokomaa Olgalle opettanut, joten onnistumisen odotusarvo ei ollut kovin korkeassa kurssissa, mikä ei kuitenkaan touhusta tohkeentunutta nahkakuulaa häirinnyt, vaan se kirmasi putkeen kuin Katainen Brysseliin. Esteille 18 ja 20 piti kikkailla koko silmä-käsi-jalka -koordinaatiokapasiteettini vaatineet päällejuoksu-persjättö -setit, joita olimme onneksi kesällä sentään pari kertaa harjoitelleet. Joutuessani kiirehtimään pois koirani tieltä ohjaukseni hajosi toivotaan, toivotaan -tyyliseksi roiskimiseksi, mutta Olga suoritti kiemurat tarkempia ohjeita kyselemättä.

Ilmeisesti Saga ja Magnus ovat ystävällisesti kertoneet kämppikselleen, ettei minun epätoivoiseen räpiköintiini kannata kiinnittää liikaa huomiota.

Tauon jälkeen paneuduimme intensiivisiin keppitreeneihin, joiden totutusta poikenneet metodit osoittautuivat varsin tehokkaiksi, ja Olga pujotteli lopulta itsenäisemmin kuin koskaan aikaisemmin hallissa. Viimeisenä rupeamana konttasimme kipaisimme vielä radan esteelle 23 asti, ja vaikka sekä kääpiön että sen ohjaajan ote alkoi jo hieman herpaantua, kinkkisimmistä kohdista suoriuduimme jälleen puhtaasti ja hilpeä harrastustoverini intoutui ensimmäisen kerran vauhdista hurmaantuneena jopa räpättämään minulle juostessaan.

Seurattuani iltapäivän aikana hieman myös muiden kääkkien edesottamuksia rohkenen väittää, että neiti Naurunaiheella on rotuisekseen noteerattavan nopea ja mainiosti motivoitunut. Tiivistettynä: wau!